Häppeninkiä

Kaksi viikkoa on kulunut kuin sumussa. Aamut ja iltapäivät olen repinyt, paiskonut, vääntänyt ja rikkonut hajoavia seiniä. Hukkunut pölyyn ja likaan. Käyttäytynyt muiden rakennusmiesten tavoin, asettuakseni parhaimmiten heidän joukkoonsa. Iltaisin olen kyennyt vain laahustamaan kiireisen kaupungin halki, peseytymään tummasta betonipölystä ja nukkumaan päivän urakan pois. Kauppakeskuksen hälinässä ahdistun: ”Antakaa minun vain olla!” Raahautuessani mylvivässä ostosparatiisissa, osana …

Meillä on salaisuus. Niin syvä ja suuri kuin valtavin meri. Niin laaja ja tosi kuin autioin aavikko. Kätketty tunnustus, piilotettuna tajuntamme kaukaisimpiin nurkkiin. Karu ja kalpea, mutta täydellinen merkitys meille. Meillä on salaisuus, ja meille usko sen olemassaolosta on salaisuutemme kilpi. Emme koskaan sano sitä ääneen, emme puhu siitä edes katsein. Vaikenemme kuin valkeat muurit sinun seisoessa tajuntamme …

Olen hauska ilta, menevä liekki ja nipistys korvan takana. Eriskummallinen tarina. Kaipuu ja jää. Verta valumaton viilto. Pettymys. En ymmärrä itseäni, miksi sinun pitäisi minua? Tule luokseni vaikka vasta seuraavassa elämässä, niin minä näytän sinulle uudestaan, mitä on rakkaus, kaipuu ja pettymys. Punainen aurinko tuomitkoon minut noustessaan, mutta en halua nähdä sinun silloin jäätyvän.