Häppeninkiä

Meillä on salaisuus. Niin syvä ja suuri kuin valtavin meri. Niin laaja ja tosi kuin autioin aavikko. Kätketty tunnustus, piilotettuna tajuntamme kaukaisimpiin nurkkiin. Karu ja kalpea, mutta täydellinen merkitys meille. Meillä on salaisuus, ja meille usko sen olemassaolosta on salaisuutemme kilpi. Emme koskaan sano sitä ääneen, emme puhu siitä edes katsein. Vaikenemme kuin valkeat muurit sinun seisoessa tajuntamme porttien edessä. Sinä et sitä näe, vaikka se painaa hartioitamme kasaan jokaisella askeleella, ja kutkuttaa mieliämme tunnustuksen pelolla. Sinä et sitä näe, vaikka kuljet kanssamme tajuntamme porttien läpi. Eksyt kerta toisensa jälkeen tyhjiin saleihin tai vaellat harhassa.

Me emme uuvu koskaan, vaikka sinulla olisi kärsivällisyyttä odottaa. Me emme paljasta salaisuuttamme koskaan, vaikka tuskastuisit ikuisiin kangastuksiin täydellisestä merkityksestämme. Luulitko tosiaan niin, että yksi ihminen voisi tutkia kaikki maailman meret ja kulkea jokaisen aavikon yli? Luulitko tosiaan niin, ettei yksi ihminen enää olisikaan ’minä’ tai ’sinä’ vaan ’me’? Meillä on salaisuus. Vaan sinä et sitä näe, vaikka se kaiken aikaa muokkaa meistä sellaisia, kuin me sinun silmiesi edessä olemme. Pukeutuneina salaisuuteemme ja vihaan, vaikka sinulle me olemme kaksi kaunista. Toisillemme tuntematonta.