Puut peittyvät vihdoin valkeaan pakkaseen. Hyinen jääsohjo peittää maan ja kylmä viima vismoo pääparkojamme. On sunnuntai. Minun ja sinun sunnuntai. Uppoudut fleecetakkisi suojiin nenänpäätäsi myöten. Huomaan, että sinulla on kylmä. Koitat kuljettaa lämpimiä mietteitä mukanasi yhä, vaikka jäätävä vastatuuli tunkeutuu takin pielistä sisään. Viima huuhtoo huulemme siniharmaiksi ja nenänpäämme tunnottomiksi.
Katselemme ohitsemme juoksevaa lenkkeilijää. Hän liukastelee yksin tällä viiman ja pakkasen tasoittamalla tiellä. Luo miinusasteista plussia, ajattelematta sen tarkempia yhtälöitä niiden välillä. Etenee rauhallisin mielin ja omin päin. On kuitenkin hauskempaa ihastella talvimaisemaa kaksin, niin kuin me teemme. Kristallinkirkkaita jääpisaroita, puhtaita lumikinoksia ja valkealla peitettyä pimeyttä. Yksin en kai jaksaisi taistella tätä loppumatonta jääsohjoa vastaan? En kai olisi lähtenyt ulos ollenkaan? Kun olen mainitsemassa tästä sinulle, oletkin poissa. Et taitakaan matkaa vierelläni, niin kuin äsken. Minne menit, sunnuntaiseurani? Suljen silmäni ja kuvittelen monta hetkeä kanssasi. Meidän sunnuntai saa punan nousemaan poskilleni ja turruttaa siniset huuleni hymyyn. Kuvittelin sinut siihen, vaikka kaiken aikaa olinkin yksin.
Kuljen vielä vähän matkaa eteenpäin, kilometrin tai kaksi, kunnes luovutan tämän tien talvelle.
Merkinnät RSS-syötteenä