Katselen ulos ikkunasta maisemaa, josta avautuu menneisyys täynnä muistoja. Selkäni takana nykyisyys pakattuna jätesäkkeihin ja erivärisiin laatikoihin. Järjestelemätöntä sekamelskaa, jota en tahtoisi setviä. Mieleni haluaisi kuitenkin jo rynnätä tulevaan. Sulkea menneen ja nykyisyyden oven taakse ja astua seuraavan oven läpi uuteen.
Mutta tässä pisteessä kaikki – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – kohtaavat. Ne repivät minut kappaleiksi. Jakavat osaset keskenään ja rakentavat kolme erillistä minää. Menneisyys yhdistyy yhteen niistä, pakkaa reppunsa ja hyppää päistikkaa ikkunasta. Nykyisyys omassa kehossaan katselee järkyttyneenä menneisyyden perään. Samalla tulevaisuus asettuu asumaan kolmanteen minääni ja katselee nykyisyyttä hetken. Nykyinen minä yrittää koskettaa tulevaisuuden peilikuvaansa, mutta tulevaisuus haihtuu ilmaan kehoineni. Nykyinen minä suoristaa ruumiinsa ja nostaa katseensa ylös. Sulkee silmänsä ja huokaa, sitten hajoaa jälleen kappaleiksi ja kaikki alkaa alusta.
Tämä sairas kierre jatkuu uudestaan ja uudestaan niin kauan, kunnes kehoni on niin pieninä kappaleina, että nykyisyys menettää järkensä. Todellisuudentajunsa. Uupuu hetkeksi mennenn ja tulevan riepotuksessa, mutta palaa lopulta vihdoin kokonaisena takaisin huoneeseen. Sulkee ikkunan, josta menneisyys niin monta kertaa hyppäsi. Unohtaa tulevan. Järjestelee tavarat jätesäkeistä ja erivärisistä laatikoista hyllyihin ja katselee ylpeänä aikaansaannostaan. Vasta sitten nykyisyys yhtyy kehooni. Teeskentelee, ettei mitään tapahtunut. Vaikka minä tiedän.
Merkinnät RSS-syötteenä