”Sade jatkunee koko loppuviikon”, sanotaan uutisissa. Kenkäni ja vaatteeni kastuvat tarpeeksi. Pyöräilen läpi keskustan, jossa kadut tulvivat liejupuuroa. Ihmiset juoksevat suojaan, vaikka ovat joutuneet jo tyytymään samaan kohtaloon kuin minä. Kastuneet jokaista neliösenttiä myöten. Tietä ajava bemari osuu lätäkköön ja ihmiset kiroilevat ajajan manalaan. ”Mutta heeeeei, kesäsade!! Sehän kuivaa, minkä kastelee?”
Minun niskaani sataa myöhemmin muutakin kuin paloja taivaasta. Kysymyksiä, katseita ja ennakkoluuloja. Erilaisilla äänensävyillä, eri silmin. Pahimpia niistä ovat nuo katseet. Sanattomat sanat, joita ei ääneen lausuta. Ne rivienvälistä luettavat, tiedäthän? Ajatukset ruskeiden silmien taustalla. Olen aivan yltäpäältä sekaisin siitä sateesta. Pisaroista, jotka koskettavat. Mutta siinä me vain istumme, kaikki 600 ihmistä samassa salissa. Kuuntelemassa maailmanrauhasta. Vaikka jonakin sateisena päivänä joku meistä voisi saada tarpeekseen ja asettua muita vastaan. Rikkoa tuon sanattoman rauhan ja tehdä toisin.
Ajatuksissani kättelemäni henkilö tarttuu aseeseen ja surutta ampuu minut siihen paikkaan. Uskontonsa, aatteensa, maansa tai johtajansa puolesta. Pakosta tai omasta tahdostaan. Katselen ympärilleni. Tuo…tai tuo…tai tuo…Kuka olisi oikea tuomitsemaan niin raa’alla tavalla? Toisaalta, itsekin tuomitsen. Kaiken aikaa. Sanomatta jääneet sanat aiheuttavat konflikteja pääni sisällä. Ymmärrän heikkouteni ihmisenä. Kaikkien vierellä en voi kulkea, vaikka niin haluaisinkin. Ja minut tuomitaan enemmän kuin kerran, se on varmaa. Maailmanrauha ajautuu päässäni uusille urilleen ja palaan äkkiä ajatuksistani takaisin saliin. Puhe on loppunut ja ihmiset taputtavat seisaaltaan. Kaikki nyökyttelevät yhteisen asian puolesta. Tämän juhlallisen päivän ajan kaikki saavat suojan ulkona piiskaavalta sateelta, mutta eivät toisiltaan.
Merkinnät RSS-syötteenä