Jalat vievät eteenpäin. Muu kroppani huutaa päivän liikkumattomuuden tuskasta. Joudun pysäyttämään vauhtia kaipaavat jalkani aika ajoin notkistaakseni istumisesta jäykistyneen selän. Onneksi happea virtaa sen verran, että jaksan kiihdyttää tahtia. Vihdoin pääsen juoksemisen euforiaan. Kuulen vain musiikin pauhun ja laulajan ääni peittää ajatukseni pikkuhiljaa kokonaan. Irtaudun kivuliaasta ruumiistani.
Jokaisella askeleella jalkani irtoavat maasta. Nousen korkeammalle, hengitän raitistuvan illan ilmaa. Metsäpolun yläpuolelle. Tunne olemisen olosta häviää. Ajatuksissani katselen maapalloa muualta. Leijun avaruudessa, hapettomassa kaasujen seoksessa. Mitättömänä pimeydessä. Pölyhiukkasena maailmankaikkeudessa. Silti mahdun sekaan ja saan sieltä paikkani. Jokainen askel merkitsee minulle jotakin. Maahan ja taas ylös, kunnes en enää jaksa. Haukon happea, mutta sitä ei enää virtaa lihaksiini. Kehoni käskee lopettamaan, vaikka mieli vie vielä. Irti maankamaralta, irti arjesta.
Hengityksen tasaantuessa, kerään ajatuksenrippeitäni kasaan. Selkää polttelee ja manaan toimistötyötä. Sisäinen euforia jättää kivun ja huolen metsäpolulle. Jäljelle jää onnellinen tyhjyys. Päätän viimeisen askeleen lupaukseen, jossa huominen olisi parempi.
Merkinnät RSS-syötteenä