Häppeninkiä

Viikko Kreetalla Carrie Bradshaw kakkosen kanssa. Joka päivälle eri bikinit, kenkäpareja kymmenet. Kultakehykset saaneen Riminin shoppailumatkan muistoissa seikkaileva prinsessani hyväksyy ihmeen kaupalla kahden tähden apartementosin majapaikaksemme:”Oikeesti ihanaa, että me ollaan täällä”. Odotan rauhallista lepolomaa, stressitöntä viikkoa. Kreetan luonnon kauneutta onkin hieno tuijotella turistibussin ikkunoista. Esitteessä hymyilee Gorgos luvaten hetkiä paratiisissa. Toivon, ettemme missään nimessä oikeasti päädy lipevän Gorgoksen seuraan matkan varrella.

Seurani purkaa viiden tunnin menomatkalla sydäntään. Hän ei haluaisi selän takana puhua kovin paljon pahaa kenestäkään, mutta hirveitä kusipäitähän kaikki entiset ja nykyiset ystävät, työtoverit, sukulaiset ja sukulaisten perheet, kissat, koirat ja kaikki muut turistit ovat. Kuuma ilma puskee koneesta päästyämme suoraan tajuntaan ja ahdistaa yli-innokasta matkaseuraani. Avattuani huoneemme oven, hän heittäytyy dramaattisesti sängylle lojuen siinä koko loppuillan. Rohkaistun vaihtamaan rinkkani pikkureppuun ja tarkistamaan hotellin lähialueet. Supermerkaadoksesta kassillinen ruokaa prinsessalle, mutta mikään ei kelpaa. Viettäessäni ensimmäisen iltapäivän auringossa parvekkeella päätän, että huomenna on parempi päivä.

Seuraavat aamut ja iltapäivät kuluvat pirteämmin. Matkaseurani maha-, pää- ja lihaskivut katoavat aina yhtä nopeasti, kuin tulivatkin ja pääsemme talsimaan rannan ja hotellin väliä sopivan usein. Nautin +35-asteen helteistä, auringosta, kreikkalaisesta ruuasta ja merestä. Kesähepeneissä keikistelevä matkaseurani kyllästyy valitettavasti liian rentooon merenranta- ja maalaiselämään jo parin päivän päästä tultuamme. Koitan kaikin keinoin perjantai-iltana piristää tunnelmaa: ”Eiköhän lähetä bailaamaan oikein olan takaa?” – ja näin tehdään. Juomme muutamat ”paskat” drinkit hotellilla, pari ”hirveen pahaa” lähibaarissa ja suuntaamme kohti ”kämästä” keskustaa. Keskiyölläkään meno ei ole kreikankielisillä kuin vasta alkamaisillaan, joten eksymme ensin pystybaariin. Matkaseurani naama vääntyy vinksalleen ällötyksestä ja ovella, ja sen kunniaksi tilaan aika monta tequilaa. Koska Bradshaw on jo kännissä parista breezeristä, joudun itse kiskomaan kaikki yksitellen naamariin. Sitten tanssitaan ja bailataan aamu kahteen. Tanssimme, pitkin baaria ja kreikkalaiset taputtavat tahtia. Bradshaw rakastaa huomiota. Minua vie tequila mennessään, en itse hallitse kehoani. Heilumisesta huolimatta meno ei parane millään pystybaarissa ja suuntaamme omaan apartementosiin pikapikaa nukkumaan.

Herään pikkupikku-darraan sängyssäni, ja samantien alkaa retkipäivä. Bussissa opas kuiskii jotakin venäjäksi mikkiin ja turistit nyökkäilevät. Meitä kyllästyttää, Bradshaw aloittaa juoruilunsa. Elämä on perseestä, vaikka kaikki on ”siis sillee hyvin”. Ota siitä nyt sitten selvää. En tiedä, kuinka voisin piristää matkaseurani mieltä, kun hän katselee aurinkoista maisemaa harmaiden ajatuksiensa takaa. Vasta retken päätyessä peilikirkkaalle laguunille, hän innostuu. Otetaan kuvia, selkä notkolla, hiukset auki: ”Hyi että mä oon läski!” Sitten lisää otoksia pose-klik!…pose-klik! Miehiltä valuu kuola suusta samalla, kun malliprinsessani kastaa hiuksiaan veteen. Kun kuvat on otettu, matkaseurani lähtee talsimaan takaisin risteilyalukselle. Udellessani, jättääkö hän minut yksin pulikoimaan kuolaavien venäläinturistien joukkoon, hän ilmoittaa ettei laguunilla ole enää mitään annettavaa eikä uutuusarvoa hänelle. Kahlaan siis yksin loppuiltapäivän rantavedessä ja kauhistelen darraisessa mielessäni turistien tamppaamaa maisemaa. Kun tuhatpäinen länsimaalaislauma säntää jonossa takaisin risteilyalukseen, kuuma kirkas suolavesi huuhtoo autiona maiseman kalpeaksi.

Huomaan lopulta, kuinka erilaisiksi kasvamme matkaseurani kanssa lyhyen viikon aikana. Tai, kuinka erilaisiksi olemme ehtineet kasvaa näiden vuosien aikana. Hän kuitenkin opettaa minulle viikon aikana tietämättään asioita, joita olen unohtanut. Naisellisuudesta ja herkkyydestä, itsenäisyydestä ja ylpeydestä, ystävyydestä ja kateudesta, pettymyksistä ja kaipuusta. Näen hänessä usein täydellisen vastakohtani, mutta joskus pilkahduksia menneisyydestäni. Hän muistuttaa pienillä teoillaan ja viiltävillä mielipiteillään äänettömästi minua siitä, kuinka unohdun liian usein elämään omaa aikaani itsekkäästi. Siinä mielessä olemme samanlaisia. Nyt, kun vuosien jälkeen aikajanamme kohtaavat, ne ovat jo täysin erilaisia. Janamme kulkevat vierekkäin, mutta täydellistä sidettä niiden väliin ei rakennu millään. Kun yhdistävä tekijä – tämä matka – on loppunut, tiedän, että jatkamme jälleen eri suuntiin. Katson Carrien perään, kun hän hilaa vaaleanpunaista matkalaukkuaan taksiin. Hymyilen ja vilkutan, mutta hän ei katso taakseen. Huojentuneena nostan rinkkani selkääni ja katoan omia aikojani toiseen suuntaan.