Häppeninkiä

Törmäsin Kari Grandiin jälleen kerran. Toivottavasti viimeisen kerran. Olin onnettomasti parkkeraanut taas autoni torin laitaan, ja siellä hän minua odotti. Autoni vieressä. Maalaislätsä väärinpäin otsalla. ”Terrrveh! Nyt on tutunnäköinen tyttö!” Ei taas tuo sotkupaita! Mutta tervehdittävä oli. Ihan ystävällisyyden nimissä. ”Päivää, hei arvaas mitä? Nyt mä osaan ihan itse ajaa tuosta parkista pois” – äijä repeää nauruun ja sylkeä lentää hänen raitapaidan rinnuksille. Samalla, kun yritän mahdollisimman nopeasti sujauttaa kotteroni takaluukkuun tavaroitani, patu utelee, missä asun ja mitä teen työkseni. Yritän olla ystävällinen. Vastailen kuitenkin selkeästi kaikkeen muuhun kuin kysymyksiin. Yritän pysytellä autoaiheissa. Luulisi miehenkin jo tajuavan, että haluan päästä hänestä eroon. Mutta ei! Kanttura seuraa minua aina etuovelle asti ja sulkee oven perässäni. Sitten hän jää seisomaan aivan autoni viereen. Avaan ikkunan: ”Hei tota, voisitko pikkuisen siirtyä, kun mä lähden tästä peruuttamaan nyt?” Ukko ei liiku. Se pyyhkii käsiään revenneisiin collegehousuihinsa: ”Käynnistä vaan!” – se huutaa ja väännän nopeammin kuin silmänkääntäjä avainta virtakytkimessä. Ei se perkele käynnisty taaskaan ensimmäisellä! Ja sotkuhousu tuntee itsessään ylpeyttä jälleen kerran. Hän ei kerta kaikkiaan voi estellä itseään enää enempää. Hänen on autettava poloista hädässä. Halusi polo apua itse tahi ei.

Mörrimöykky tarttuu rattini vieressä olevaan ryyppyyn ja pitää sitä paikoillaan, käsi avatun ikkunan läpi sullottuna. Käsi kulkee aika läheltä rintakehääni hoiperrellen rattia. Voi jumalauta! Mitäs tässä nyt oikein kuuluisi tehdä? Käynnistää auto ja ajaa helvetin kyytiä karkuun vai antaa ukon höylätä ryyppyä ja antaa ajan kulua. Miettiessäni olen jo vääntänyt virtakytkimestä. Auto pöläyttää pakokaasuisen savupilven pakoputkesta ja hörähtää – luojan kiitos! – vihdoin käyntiin. ”Kylläpä käynnistyy nätisti” – ukko hymisee ja pitää edelleen ryypystä kiinni. Nappula on niin jäykkä, että se pysyisi paikallaan pitämättäkin, mutta Rambo ei hellitä otettaan. Me molemmat tuijotamme rattia ja kuulostelemme, pysyykö paska käynnissä. Ja pysyyhän se. ”Voitte päästää jo irti” – muistutan toripihan ritaria rauhallisesti. Ihan oikeasti haluaisin vain tuon haisevan käden pois rintakehäni korkeudelta. Grandi on ottanut elämäntehtäväkseen suojella minua sammuvalta autolta eikä päästä nappulasta. ”Päästäkää nyt perhana jo irti, minä PERUUTAN NYT” – korotan ääntäni. Kuttura herää haaveistaan ja hätkähtäen vetää käden syrjään: ”Aijjoo, se käynnistyikin jo”. Onneksi peruutusvaihde menee ensimmäisellä vääntämällä kohdilleen. Painan kaasua ja veivaan rattia tuhatta ja sataa. Hymyilen väkinäisesti paapparaiselle ja suljen ikkunan. Raitapaita hymyilee takaisin ja koittaa nostella housujaan. Kun katsahdan takapeiliin kaasuttaessani pois, hän on jo löytänyt uuden uhrinsa.