Häppeninkiä

Jossain ahdistavinpien päivieni kulussa, olen kirjoittanut seuraavaa tekstiä:

”Kotini on vankilani. Jos haluan unohtaa arjen tänään, suljen vastuun ja velvollisuuden edestä oven kiinni. Ne huutavat ulkopuolella kirosanojaan. En ole turvassa täälläkään, sillä vankilani kahlitsee minut ketjuihinsa samalla, kun hukun mieleni maisemiin. Annan ajatukseni mennä silmien kantamattomiin. Notkuviin pöytiin, suurempiin saleihin. Onhan lämmin, vaikka aurinko laskee jo. Rannalla loimuaa valkoinen tuli. Miten silloin ikävöinkään kotiin? Vaikka nyt onkin vain pimeää ja hiljaista. Huoneeni seinät liikkuvat koko ajan kohti ja todellisuuteni pukee minua pakkopaitaan. Kaltereideni takaa katselen muiden maailmaa ja odotan. Mieleni haaveilee muutoksen tuulista, mutta aistini todistavat, etten koskaan poistunut vankilastani.”

Ajattelenko yhä niin? Kyllä ja ei. Nyt vankilani ovi on revitty irti saranoistaan. Siitä ovat kulkeneet lävitse vastuu ja valvollisuus takki auki. Istuneet huoneeni ainoaan pöytään, kuin kuninkaat. Punoneet narua kaulaani. Syöneet luita ja lihaani. Samasta ovesta ovat kulkeneet kuitenkin myös ilo ja vapaus. Peittäneet harmaan kirkkailla väreillään. Kätelleet kohteliaasti ja istuneet samaan pöytään. Järjestäneet sen uusiksi. Nyt ne kaikki katsovat minua kohti. Alistuvat vieraikseni. Minä asettunut pöytäni päähän. Sopimaan niiden joukkoon täydellisesti.