”Helsinki is really… a mixture of cultures”, selitän kouralliselle kansainvälisiä kokousvieraita. Osa heistä kävelee hiljaa vierelläni eikä kommentoi takaisin kovin moneen lauseeseeni. Ajattelevat varmasti ”Joko ollaan vihdoin perillä?” Kiidämme läpi ruuhkaisen keskustan, he valitsivat kulkupeleikseen omat jalkansa. Paljon maailmaa nähneet. Ehkä he eivät ymmärrä, mitä olin hätäpäissäni selittänyt. Saattoivat olla häkellyksissä kuuman kesäpäivän hulinasta. Tai sitten minä olin.
Niskaani oli kaadettu kulttuuripommi: Iran, USA, Etelä-Afrikka, Saksa, Sveitsi, Bulgaria ja mitä näitä nyt oli. Olin joutunut tarkkailijan roolista etäämmälle, mutten polttopisteeseen. Ja tiesin, mitä tehdä, miten olla, miten puhutella ja mitä sanoa. Silti bulgarialainen nainen puoliksi loukkaantui, kun kysyin, miten hänen päivänsä oli mennyt. USA:lainen mies nauroi kanssani ja iranilainen nainen pyysi kotiinsa käymään. Kulttuurit kohtasivat silmieni edessä, minun kanssani. Olin kietoutunut salaa ohueeseen, kansainväliseen verkostoon. Joidenkin kohdalla se taisi katketa yhdellä silmäniskulla ja toiset virkkasivat siitä jo paksua merimiesköyttä. Ja siinä hetkessä minulla oli kaikki – ohuet ja paksut – langat käsissäni. Halusin leikitellä ajatuksella, että vetäisin niitä omaan tahtiini, sijoittaisin ne laatikkooni. Kutoisin lukkina seittiäni. Mutta oikeasti en tiennyt miten. Ja kun jokin lanka katkesi, menetin hetkeksi varmuuteni. Siinä olin taitava vaan vielä on paljon opittavaa.
Merkinnät RSS-syötteenä