Häppeninkiä

Siinä minä nyt istuin. Kapeaakin kapeammalla nojatuolilla, painaen päätäni alas varjoihin. Vaivaantunut ilmapiiri leijaili paikoillaan huoneessa ja hiljaisuuden ääriviivat etsivät itselleen paikkaa näiden vanhojen seinien sisällä. Sulloivat minut niiden lomiin jotenkuten mahtumaan. Olin vasta äsken astunut tämän koruttomasti sisustetun huoneen kynnyksen yli, astellut pitkin sen kylmää lattiaa ja asettunut istumaan tähän. Kapealle paikalleni. Tuoli vastasi narahtaen kehoni painoon samalla, kun huoneen ilma oli alkanut ummehtua. Se kerrytti olemuksellaan ahdistuneisuutta sisälleni, rutisti keuhkojani kasaan ja seurasi sydämenlyöntieni tahtia. Ilma ilakoi huoneessa ja vei viimeisetkin itsetunnon rippeeni mukanaan.

En uskaltanut nostaa päätäni irti kämmenistäni. Sormieni kynnet olivat repeytyneet rikki, vaikka ne olivat aiemmin leiskuneet tumman hohtavaa väriloistoaan. Nyt tuo tumma kynsilakka oli rapistunut tai pinttynyt laikuiksi sinne tänne kynsieni pintaan. Olin purrut niitä hajalle entisestään, sillä ei niille muuta käyttöä olisi ollut. Turhien kämmenien turhista kynsistä.

Tammisen kirjoituspöydän reunalla, paloi pieni lukulamppu ja huone peittyi hämärään. Eikö riittänyt, että hiljaisuus ja ummehtunut ilma vangitsivat minut näille sijoilleen? Tukahduttivat viimeisetkin ilonpisarat ajatuksistani, jos minä sellaisia olisin omistanutkaan. Ne vain muotoilivat minusta yhden varjon lisää monien tilalle. Vaan vaikka vääryys mielessäni jatkoi tätä ahdistavaa tunnelmaa, hämärä lauloi omaa sinfoniaansa ja sävelsi silmäni elottomien kaltaisiksi. Maahan painettujen kasvojeni jatkeiksi.

Nostaessani katsettani hieman kämmenistäni, huomasin punaisen sohvan huoneen perällä. Ainoa valopilkku, joka houkutteli minua puoleensa. Sille en sallinut itseni istua. Se ei ollut minun tapaistani. Sellainen, että mentiin vieraisiin paikkoihin kuin omaan kotiin olemaan. Heittäydyttäisiin ystävällisiksi. Ehei! Ei ollenkaan! Mieluummin valitsin tämän epämukavan ja kovan nojatuolin istuimekseni. Lähelle tuota tammista pöytää ja hämärän valoa. Toisaalta siihen minun oli kai tarkoituskin istuutua. Siinä minun oli kai tarkoituskin tavata kohtaloni, ja tuo mies. Ensimmäistä kertaa.

Lähes kuusikymmentä vuotta ikää taittanut mies oli kaiken aikaa rapistellut papereitaan tuon tammisen pöydän takana, minun tutkiessani aisteillani tätä pimeää huonetta. Tämä oli hänen työhuoneensa, ja uskoin hänen nähneen monia minunlaisiani. Istumassa oudoissa asennoissa tässä epämukavassa, alun perin pienistä puukappaleista kyhätyssä kapistuksessa. Mies näytti ainakin tietävän, mitä oli tekemässä, ja sen oloiselta hän vaikuttikin. Harkitun rauhalliselta liikkeissään. Tai sitten minä kuvittelin niin. Tuntui kuin minuutti olisi viivytellyt useita päiviä vaihtuessaan toiseen samalla, kun tuo mies tarkasteli papereihin kirjoitettuja sanoja ja huolellisesti piirrettyjä taulukoita. Mikä tahansa vihje tuon harmaahapsen ajatuksista olisi ollut minulle tärkeä, mutta hän ei sanonut sanaakaan.

Kovin tuttuvalliseksi miestä ei voinut kutsua. Hän oli tyylikäs toki ikäisekseen, ruskeine puvuntakkeineen ja sävy sävyyn sointuvine kravatteineen. Kiiltävät, mustat hiukset muuntuneet harmaiksi ohimoilta. Ilot ja surut uurtuneet otsanahkaan ja selkä painunut kumaraan. Takkinsa taskuissa monia mustelmia, joiden määrää minä tuskin koskaan pääsisin laskemaan. Ja vaikka hän ei vieläkään lausunut yhtä ainoaa sanaa, huone kuiskasi minulle hänen viisaudestaan.
—