Häppeninkiä

Polkupyörä. Kätevä vempele kaupungissa. Tulee halvemmaksi kuin bussi ja ahdistaa vähemmän kuin autolla ajaminen. Ulkoliikuntaa säällä kuin säällä, ylämäki…alamäki…ylämäki…Kunto kasvaa väkipakolla, mutta satavarmasti. Ja tänään kymmenen kilometrin alkutaipaleella, minulta puhkesi etukumi. Pffffh! Siihen loppui tämän tytön matka. Pari kirosanaa niin kuin asiaan kuului. Pyörä parkkiin tienposkeen ja kyykistelemään. Pyörätohtoria leikkiessäni huomasin, että kumiin oli tarrautunut kiinni jonkun korvakoru. Jumalauta! Pieni vaaleanpunainen ketunnaama tuijottaa takaisin. Kylläpä otti päähän. Vaihtoehtoja ei ollut. Minun täytyi kävellä koko matka taluttaen punaista ratsuani, sen linkatessa natisten eteenpäin. Tuon ketaleen takia menetin tärkeää aikaani, minun aikaani.

Odottelin sadetta, ilma oli painostava ja hiki virtasi selkääni pitkin. Ohitseni viiletti kiireisiä ihmisiä omien ratsujensa satuloissa. Lännen villeimpien ratsujen, hybridipyörien ja maastoversioin. Eräs bisnesnainen oli ottanut vapaudekseen ennättää kotiin ennen viittä ja pyöräillessään kiitäjän lailla kohti kotia, hän puhui handsfreehen työasioita jakkutakki tuulessa viipottaen. Olimme keskellä kauneinta Helsinkiä ja lämpimintä kesää, mutta hänenkään kasvoja ei kirkastanut hymy. Ihmiset olivat kiireisiä, tuskin huomasivat lintujen viserrystä tai kieloja polun varrella, saatika minun surkeaa taivallusta punaisen paronini käsikynkässä. Miksi? Toisaalta, minnehän itse olin kiirehtimässä? Minulla oli aikaa tässä valmiissa maailmassa. Minun aikaani. Kuulin, haistoin, tunsin. Fiilistelin. Ilman kiirettä ja hoppua. Olin olemassa, olin rauhassa ja kerrankin sataprosenttisesti läsnä.