Herään ystäväni sohvalta: ”Sori mun pitää nyt mennä äkkiä, kun menen katsomaan kaverin vauvaa”. Ystävä ymmärtää ja pääsen matkaan lähes samantien herättyäni. Melkein epätoivoisesti pyöräilen helteessä 20 kilometrin matkan välillä pysähdellen ja juoden, välillä etsien uudelle ihmisenalulle lahjaa kaupan hyllyiltä. Törmään keltaiseen, isoon nalleen ja se lähtee kortin kera matkaan. Tyttö tai poika, nalle kelpaa aina.
Hikeä valuen saavun puoli tuntia myöhässä juhlistamaan uutta onnea. Jännitys tiivistyy, mitenhän reagoin pieneen nyyttiin. Kaksiviikkoinen tuodaan eteeni: ”Tässä tää nyt on” -ja jestas, kun on pieni! Sitä yritetään tyrkyttää syliini ja mittailen käärön kokoa. Se on lyhyempi kuin kyynärvarteni ja uppoaisi helposti syliini. Yhtäkkiä minua jännittää enemmän enkä haluakaan vaavia kainalooni ”Ei..ei..tota..mä otan sen sitten syliin, kun se on viisivuotias”. Ystäväni naurahtavat, sitten perheen äiti huokaisee. Onnesta. Kaikki on hyvin. Ehjä perhe, uusi perheenjäsen ja ystäviä ympärillä. Tulen heidän onnestaan iloiseksi. Hymyilen heidän kanssaan. Kun tyttö sulkee silmänsä ja alkaa tuhista, me kaikki katselemme häntä hiljaisina. Näin on hyvä.
Merkinnät RSS-syötteenä