Saavun myöhässä silmälääkärille. Hän ei kättele eikä hymyile, käskee minun istua mustalle toimistotuolille. En näe yhtäkään kirjainta heijastuksista: ”onks sulla lasit käytössä?” No onhan minulla. Lasit päähän ja uusi yritys. Ne huurustuvat hikoillessani ylärivin kirjaimia: ”Emmä kyllä näe yhtään mitään…” Kirjaimet pois ja kolmea eri tippaa silmiin. Katse ylös, alas, vasemmalle ja oikealle. Silmästä silmään katsomme toisiamme linssien läpi. Tuntuu kuin kirkkaat valot porautuisivat aivoihini. Kun saan luvan poistua huoneen ulkopuolelle, maailma on musta. Törmään huomaamatta oveen ja nolona istahdan odottamaan seuraavaa kutsua. Silmät valuvat keltaista nestettä paidalleni. Itkevät valheellisia kyyneliä.
Minuutit kuluvat ja vihdoin minut kutsutaan takaisin kököttämään nitisevään, mustaan tuoliin. Silmäni pysyvät hädin tuskin auki, kun sinne tiputetaan vielä kolmenlaisia silmätippoja. Tutkimuksia tutkimusten perään, kunnes saan tuomioni. Pieniä muutoksia silmänpohjissa. Olisi ihan hyvä välttää hiilaripommeja ja äkkinäisiä verensokerin vaihteluita. Tämän olen kuullut ennenkin, niistä välittämättä. Muutoksia tuntematta tai näkemättä. Vain ajoittain sauvat ja tapit ovat vaeltaneet näkökentässäni, sumeat kohdat liikkuneet alhaalta ylös ja oikealta vasemmalle. Myönnän, hämäränäköni on heikentynyt.
Ulkona kirkas aamu sokaisee minut ja väkivaltaisesti työntyy tajuntaani. Ilman silmiäni olen puoliksi rampa. Kuulen autojen melun ja liikennevalojen tikityksen. Haistan sateen saapuvan ja tunnen tuulen kasvoillani. Ilman silmiäni pääni painuu alas. Keskityn jokaiseen askeleeseen, jotta ne osuisivat tielleni oikein. Ilman silmiäni en jaksa tänään lukea tarpeeksi hyvin, ilman silmiäni jäin monesta asiasta paitsi.
Merkinnät RSS-syötteenä