Ramaisee. Olisi ollut jo oikeiden unien aika, mutta hailakan punaiset silmäni pysyttelevät auki. Ramaisee, mutta pidän mieleni vilkkaana, vaikka usva ja talviuni painavat silmäluomia jo kiinni. Maata peittelee anteeksiantamaton talven harso. Niin synkkä, että mieli jättäytyisi kotiin ennemmin, kuin uskaltautuisi sulamaan tuohon mustaan ja painostavaan massaan. Kesän helteet lämmittävät ajatuksissa enää haaleasti. Pian pääni valtaa tuo paikoilleen jähmettynyt pimeä. Masennus ja lamaannus.
Hei! En ehdi nukahtaa! Minun on jätettävä tämä maisema ja mentävä. Kuljettava reppu selässä majasta toiseen. Kiedottava itseni jokaiseen valonsäteseen ja iloiseen hymyyn. Taisteltava paikastani valossa. Mitä pidemmälle kuljen, huomaan, että tielleni osuu todellisia talviunia. Masentuneisuudelle antautuneita. Tielleni osuu myös päivän piristyksiä, harmaan massan väripilkkuja. En suostu piiloutumaan tekemättömien tekojen taakse ja hukkumaan talven pimeyteen. En suostu suremaan mennyttä kesää, unohtumaan viipyviin päiviin. Ramaisee, mutta pyyhin masennuksen ja lamaantuneisuuden hartioiltani. Siirrän talviunen eteisen nurkkaan. Avaan oven ja lähden.
Merkinnät RSS-syötteenä