Häppeninkiä

Jokaiselta työpaikalta löytyy oma 7 päivää-lehti. Ikioma kanaorsi ja tupakkataukopaikka. Juoruavat siellä yksin ja monikossa. Jokaisella työntekijällä on oma, inhottava piikki lihassaan. Jos niitä on monta, vain yksi pistää kivuliaimmin. Eri ihmiset kuulemma kestävät kipua erilailla. Toiset murtuvat hyttysenpistoista ja toiset kestävät mitä vaan.

Palasin vuoden tauon jälkeen tuttuun kesätyöpaikkaan. Kuten muissakin työyhteisöissä, tässäkin oli omat piikkinsä. Viime kesänä ne vain kutittelivat ja unohtuivat suurempien oksien alle. Nyt, kun ympäristö oli muuttunut, ne pääsivät viiltämään ilkeästi. Ensimmäisenä päivänä huomasin astuneeni aikuisten leikkitarhaan, orjantappuroilla peitettyyn. Satakuusikymmentä piikkiä lihassa. Lilluivat sopassa, jota oli keitelty pitkään- Lopputulos oli valmis maisteltavaksi ja jälkimaku niin karmaiseva. Vääriä mausteita väärään aikaan ja väärässä paikassa.

Työympäristö oli sen sijaan kuin sairas psykologinen koelabyrintti. Kaikki tähän testiin haluamattaan joutuneet temmelsivät nyt samassa sokkelossa. Kourallinen erilaisia suljettuina huoneisiin, joiden salvat oli visusti suljettu. Ensin hämillään, nyt toistensa kurkuissa kiinni. Kieroutuneen testin laatijat, orjantappuratarhan tädit ja sedät, seurasivat tapahtumia vaieten.

Perehdytyspäivänäni piiri pieni-leikki oli jo käynnissä. Kaikilla oli paha olla. Juoruja selän takan ja naaman edessä. Avointa tiuskimista ja rivien välistä vääntämistä. Henkilökohtaisuuksia työasioissa. Ja minä olin heti kiinni tässä mieltä madaltavassa ihmissuhdepelissä. Säännöt, kun selitettiin ihan aluksi: ”näistä asioista ollaan täällä töissä sitten ihan hyss hyss”. Ymmärsin. Suurien mielien taistelussa, olisi mahdoton selvitä ehjin nahoin. Ympärilläni vipeltävät rotat olivat pelanneet tätä peliä jo liian kauan. Ne tiesivät, mitä naruja vetää. Ne saivat haluamansa. Jäädytin itseni niiden katseilta. Kuulin korviini kuiskaten tulevat lauseet, mutta ne menivät lävitseni. Piikit pistelivät lihaani, mutta eivät tuntuneet miltään. Olin jo immuuni.

”Ihmiset ovat laumaeläimiä. Tulevat hulluiksi laumana, mutta järkiintyvät yksi kerrallaan” – sanoi herra Mackay jo 1800-luvulla. Ihminen on siis järkevä, mutta tekee asiat usein kantapään kautta. Ei huomaa, että alamäki viettää jo jalkoja rotkon pohjalle. Miksi onnellisen täytyy olla ensin surullinen, jotta saa muuttua onnelliseksi? Vai parempaa tai pahempaa? Miksi tehdä toinen surulliseksi, jotta itse voisi olla onnellinen? Varsinaiset työtehtävät minulle opetettiin kesätyöpaikallani tunnissa. Piikit pistelevät kuitenkin yhä. Paksun nahan kasvattamiseen voi mennä enemmän aikaa, kuin minulla on käytettävissä.