Hyppelehdin jännittävästä hetkestä toiseen. Tielleni ripotellaan haasteita pieninä murusina. Poimin niitä innoissani tuulitakkini taskuun. Hurmaavia tunnekuohuja. Haikeus vaihtunut raikkaaseen tuulahdukseen alkavasta syksystä. Menen muuttolintujen vastasuuntaan. Ne tekivät auran kohti päämäärää. Taitavat jäädä talvesta paitsi.
Minä puolestani etenen täydellisessä epäjärjestyksessä. Mielettömässä mahdollisuuksien sekamelskassa. Vaan kuka järjestäisi laatikkoni, jollen minä? Jos paikkani olisi kulkea aurassa, olisin usein liian levoton. Olen väsynyt kuulemaan, miten pitäisi olla, mitä tulisi tehdä ja mikä olisi hyvä. Potkin polullani tänäänkin suurinta estettä. Se kysyi kerta toisensa jälkeen: ”Miksi et keskity siihen, mitä sinulla on?” Hetket löytävät kyllä paikkansa ja palapelin palaset kohtansa, kun on oikea aika. Olettamusten keskeltä on vain vaikea valita sellaista mitä oli, mitä on ja mitä pitäisi olla, kun ne vyöryvät niskaani niin valtaisalla voimalla.
Luulisin, että olen tarpeeksi vahva kantamaan ne kivet tuulitakkini taskuissa, joita valitsin. Vaan riittääkö se, että niitä kantaa, jos niitä ei osaa järjestellä. Rittääkö se, että niitä järjestelee, jos niitä ei jaksa kantaa? Enhän sekavassa mielettömyydessänikään haluaisi ripotella esteitä sinun polullesi?
Merkinnät RSS-syötteenä