Vauhtisokeus hurmaa minut, kun pösötän 140 kilometriä tunnissa vanhalla Fiestallani. Hoilaan niin lujaa soittimeni tahtiin, etten havaitse mittarin lukemia. Tuntuu, kuin autot vain matelisivat omilla kaistoillaan, kun punainen paholainen pinkaisee niiden ohi. Kiireen sijaan tunteitani ovat kuitenkin levottomuus, haikeus ja epävarmuus. Ne lienevät huonoja matkakavereita. Saapuessa ensimmäiseen etappiini, olen pyyhkinyt pirteän hymyn kasvoilleni.
Pienen sairaalaan automaattiovien jälkeen, kasvan vahvaksi ja jykeväksi puuksi. Tueksi ja turvaksi. Sellaiseksi, johon nojata, kun omat jalat eivät enää kanna. Nostan vanhan miehen istumaan sängyn reunalle. Hän haluaisi luovuttaa jo. Lohdutan väsyneitä ajatuksia ja kannustan voimaa vuosien uuvuttamiin raajoihin. Papan vartalo heikkenee päivä päivältä, mutta vielä ei ole aika mennä. ”Mitä mies voi tehdä ilman käsiä ja jalkoja. Ei mitään. Vain olla!” Syötän, juotan, jumppaan. Puhumme arkisista asioista, mökistä ja persiljoista. Vanhan mielen kiinnostuksen kohteista. Puolituntinen kerrallaan, kunnes minun aikani täyttyy. Huomaan kirkastuneiden silmien vettyvän, kun olen aikeissa lähteä – ”Vielä, kun pääsisi kerran kotiin.” Tekisin kaikkeni, jotta hän pääsisi kotiinsa järven rannalle. Puuhommiin, saunan lauteille. Vaan malta metsien mies. Ensin tunnottomat kädet on herätettävä, voimattomat jalat vahvistettava. Ei nuorikaan puu luo uusia juuriaan päivässä. Hän katsoo hiljaa ikkunasta sateiseen ulkoilmaan. Ei sanaakaan, ja lähden. Laittaessani huoneen ovea kiinni, lupaan tarkistaa vesimittarin hänen kotinsa pihalta.
Merkinnät RSS-syötteenä